Kummin kanssa kirpparilla

Herranjestas, Hellistähän on tullut iso! Ulkomaailmassa ei monikaan enää sekoita koiraa chiuahuaan, ei ainakaan yhtä usein kuin kuukausi sitten. Todistin suurentumisen myös tieteellisellä metodilla; normaalin mitan mukaan Hellin säkäkorkeus on 22 cm ja tieteellisen mitan mukaan säkäkorkeus sijoittuu suunnilleen niihin hetkiin (v.220), kun Africanus synkronisoi maailman historiaa.


Hellistä on tullut myös tavattoman utelias ja nerokas pieni neiti. Koirapuiston koirat eivät enää pelota ja ruokalelupallonkin se osaa jo kaivaa suullaan hyllyn alta (ennen neidin jäädessä surkeana uikuttamaan kaapin nielleen lelun perään).


Tänään Helli pääsi kirpputorille kummi-Sarin kanssa. Ihan myyntipöydän supermyyntivaltiksi se ei pienen kokonsa vuoksi yltänyt, pari viimeistä tuntia kun menivät nukkuessa kauppakorissa pöydän alla. Mutta mukavaa oli. Naapuripöytää emännöivä venäläisnainen tarjosi fluoripurutikkuja ja siinä samalla tehtiin kaupat keltaisesta kokosadeasusta. Lähipöydästä löytyi myös ranskalaisdesigniä oleva kirkkaanpunainen (ja hyvin ranskalaisklassikkomallinen) mansetti sekä harmaa oloasu, jollainen on myös Joiku-kaverilla.


Elämä siis hymyilee monilta osin. Emäntä tosin taistelee allergiaa vastaan monin keinoin. Muuten kaikki näyttää hyvältä mutta kahden viikon välein puhkeavat poskiontelotulehdukset vetävät tiukasti peittojen alle. Hellillekin se on kurjaa aikaa; mistä saada silloin leikkikaveri. Ja entä emännän puolelta: miten näyttää rakkautta eläimelle, jonka jokin proteiiniosa saa oman kehon näin valtavan sekaisin. Toistaiseksi luotamme mikrokuitumoppeihin ja aktiivisesti temppujaan näyttävään pesukoneeseen.

Myyntivaltteina nätit neidit

Kummitäti ja Helli

Improvisoitu peti pöydän alla (vrt. lasten laulu möröistä joilla peti kuusen alla)

Imurihytkyntää ja muita venkoiluja

Ensimmäisen viikon kuherrus taitaa olla ohitse. Imuri aiheutti sätkyn, ulos mennään hurjan venkoilun kanssa ja makuuhuoneessakin pyritään vierailemaan mahdollisimman tiuhasti aina kun emännän silmä välttää. Ja ulkona -siellä muristaan kaikelle ja kaikille.

Toissapäivänä huomasin pillahtavani itkuun kun mieleen juolahti että olenkohan onnistunut jo tässä vaiheessa aiheuttamaan koiralle elinikäisiä psyykeenvaurioita.
Niinpä kävelin kauppaan ja ostin kolme koirakirjaa (ikäänkuin ne 23 lainaamaani opusta eivät olisi vielä olleet tarpeeksi).

Eilen ensimmäistä rokotusta hakiessamme eläinlääkäri sitten totesi puhetulvani välissä että koirallasi taitaa vain olla luonnetta. Ja että kyllä sen pitää oppia tottelemaan lauman johtoporrasta.
Se antoi turvaa, samoin kuin hyvät vinkit Hellin kasvattajalta (kiitos Sarille). En oikein osaa määritellä missä kohtaa muutos tapahtui, mutta jotain tapahtui. Muutaman kerran vedin koiran rappukäytävän (ja tien yli) luuttumallisesti ulos pissalle, ja sen jälkeen se näyttää olevan sitä mieltä että ulkona on ihan kivaakin. Eikä vieraille koirille tarvitse enää muristakaan niin kovasti.

Lopputulos: Koiravauva ja koiraemäntä taitavat pikkuhiljaa päästä kärryille toisistaan.

Hellin toinen koti työhuoneella.

Lempiasento (joka kilpailee hienosti tilasta läppärin kanssa).

Vastaherännyt.

Konduktöörin pikku apuri

Tsuktsuk kulkee juna Turkuun. Mietin pitkään otanko neidin matkaan vai jätänkö kotiin. Pitkä yksinoloaika ratkaisi. En halunnut ottaa sellaista riskiä että (liian) moneksi tunniksi yksin kotiin jäänyt koira olisi uudelleenmuotoillut rakkaan sohvakaluston.

Matkustaminen sinänsä ei näyttänyt Helliä vaivaavan. Konduktööri oli ihana vuhvuhvuh ja lipun kanssa toimittiin malliesimerkin mukaan: heti virallisen leiman yläpuolella komeilee myös yksitoistaviikkoisen komea purentajälki.

Takaisin tullessa koiria oli hytissä kolme. Helli, virosta pelastettu kulkukoira sekä kaikille äreä bokseri. Helli ratkaisi tilanteen parhaalla mahdollisella tavalla: haukkumalla korkealta ja kovaa. Tämän jälkeen se kerjäsi syliin ja hytkyi hikan kourissa koko Kupittaa-Salo -välin. Muiden (lähinnä viidesti isompien) koirien haukkumisesta on tavallaan tulossa ongelma. Tai ainakin tapa, johon toivon apua. Mitä 11-viikkoisen egolle voi tehdä. Entä kun sen kasvaa?

 

 

Huomaa Hellin kyky leimakäytännön nopeaan omaksumiseen.

IIK! PEILISSÄ NÄKYY KOIRA!

Tähän astisen yhteiselon asiasanat pääpiirteittäin: pissa, kakka, ulos, istu, hyvä Helli, puuro, täällä, EI, irti,mur, vuh, hyvä Helli, maahan, pissa, EI, ulos, mur ja hyvä Helli.
Kuten listasta voi arvata, ensimmäiset päivät ovat vierähtäneet rutiineja opetellessa. Nyt Helli osaa jo vinkaista ulko-ovella minuutti ennen lorauttamista ja ilmoittaa nälästään notkumalla jääkaapin kulmalla. Oma tahto ja reviiri näyttää sekin muodostuvan vauhdilla: puistossa neiti haukkui sitä kaksikymmenkertaa suuremmalle rottwailerille ja myös käytävässä liikkuvat naapurit taitavat tietää että rappuun on muuttanut koira. Joka tietenkin pitää asianaan kommentoida jokaisen oven kolausta (huoh).

Tämän päivän ehdoton kohokohta oli tuttavan työpaikalta löytynyt peili. Josta näkyvää peilikuvaa piti haukkua, hurmata, uhata, viekotella, nuolla, kiertää ja pyytää leikkiin mukaan. Peilin edessä suoritetut hepulit ja keikaroinnit taisivat kuluttaa energiaa sen verran, että raitiovaunussa Helli nukahti syliin emännän tuijotellessa pysäkkitaulussa ylös alas venyttelevää I-kirjainta, joka muuttui sekunnin välein Kaisaniemen I:stä Kajsaniemen J:ksi.

Illalla Helli opetteli olemaan ensimmäistä kertaa yksin. Minä lähdin Kiasmaan katsomaan Lens Politican avajaisiin kuinka The Yes Men fiksaa maailmaa paremmaksi paikaksi, ja samalla jännitin kauhulla miten Helli fiksaa kotia vähemmän siistiksi paikaksi. Ei se niin pahalta näyttänyt kuin kuvittelin sen näyttävän, siis kodin. Kaulahuivit ja kengät oli koottu kasaksi keskelle olohuoneen lattiaa taluttimen ja röhkivän leikkipossun killuessa päällimmäisenä. Pissat ja kakat olivat kuitenkin osuneet nurkkaan sanomalehdelle (hyvä Helli!), ja selvimmät merkit eroahdistuksesta oli koko loppuillan kestänyt hepuli, poukkoilu ja huomionhakeminen kaikin mahdollisin keinoin. Näistä helpoin keino on tietenkin säntäillä makuuhuoneeseen, jonka koira tietää olevan sille kiellettyä aluetta.

Koirissa ja vauvoissa on varmasti montakin yhdistävää tekijää, mutta yksi niistä on ainakin tämä: hepulissa pikkuinen on syytä peitellä päättäväisesti petiin ja antaa sille lupa nukahtaa. Tämä neiti ei tosin pitkään nuku. Ja aina silloin tällöin pedistä nousee pää kurkkimaan mitä muualla tapahtuu. En tiedä onko tämä tyypillistä tietyille koiraluonteille, mutta sen voin myöntää, että tunnistan saman malttamattomuuden myös itsessäni. Voivatko tälläiset asiat tarttua koiraan tai ihmiseen talon feng shuista? Se olisi tavallaan rauhoittava ajatus. Veisi hilpeällä tavalla vastuuta pois itseltä.

Leikkikaveri kylässä

Murmur ja räyhräyh, vinkuvonku ja vuh!
Näissä merkeissä Helli tapasi tänään uuden leikkikaverinsa, Joikun.

Joiku ja Helli ovat tavanneet kerran aiemminkin Hellin kotikennel Sarantainsissa. Kohtaamisen laatu oli silloinkin sama: räyh ja vuh ja nurinmurin. Kun kaksi oman pentueensa kovapäisintä luonnetta kohtaa on odotettavissa tahtojen taisto. Minä pakenin tilanteesta teepannun äärelle huoneen toiseen päähän, mutta Joikun emäntä Paula oli jo sen verran koiratutustumisiin tottunut ettei vähästä säikkynyt.

Koko nelituntisen vierailun ajan koirat ottivat yhteen. Välissä nukuttiin tirsat. Puolta suurempi Joiku olisi ollut jo valmiina leikkiin ja yritti kavuta Hellin viereen petiin nukkumaan, mutta pennulle tämä ei sopinut ja  fleecen uumenista kuului tomeraa murinaa.

Lopulta yhteinen sävel löytyi: Joiku veti perässään Helliä joka istui kuin tatti Joikun uudessa pedissä. Välissä ritisi vanhasta lakanasta solmittu naru. Hyvästit heitettiin jo hellemmissä merkeissä ja keskiviikkona kokeilemme yhdessä puistoulkoilua.

Koira muuten oppii nopeasti. Kolmen ulkonakäynnin jälkeen Helli tietää missä sijaitsee kotiovi eikä pelkää hissiinkään menoa. Hyvä Helli!

                                                        Kuva: Paula Laakkonen

Ensimmäinen yö

Siitä huomaa että talvea kohden mennään kun autossa joutuu käyttämään pitkiä valoja jo ennen kello kuutta. Sipoossa ainakin.

Helli haettiin kotiin ystävältäni lainatulla autolla, joka on paitsi siisti ja hyvin hyrräävä, myös melko uusi. Itäkeskuksen kohdalla pelkääjän paikalla kuorsasi sherpabagissa koira ja koiran päällä poikaystävä. Minä huristelin kohti Kalliota ja yritin pitää silmät tiessä.

Ensimmäiseen yöhön oltiin varauduttu huomattavasti pahempana, mitä se todellisuudessa oli. Ensinnä koira väsytettiin leikillä, sen jälkeen James Bond -elokuvalla, ja lopulta se jekutettiin nukahtamaan sohvalle omaan huopaansa. Siitä neiti olikin helppo kipata omaan petiin muiden hipsiessä makuuhuoneeseen.
Viideltä kuulin olohuoneesta uikutusta, kävin silittelemässä Helliä ja painelin jatkamaan uniani. Yhdeksältä keittiöstä kuului lelupossun vaativaa röhinää ja ensimmäinen yö oli sillä selätetty.

Rutiseva sika ja muita löytöjä

Pienessä kodissani, joka on myös Hellin tuleva koti, on aina liikaa tavaraa. Koiratarpeiston kanssa on siis syytä olla varovainen.

Periaatteessa suosin kierrätystä, mutta vuoden 1982 Moskovan Olympialaisista tuliaisena saatua Miska-nallea en ehkä tohdi antaa Hellille ensimmäiseksi vinkuleluksi. Kumisella, 20 cm korkealla maskotilla olisi kyllä kokemusta pentujen vahtimisesta. Löysin sen uudelleen kolme vuotta sitten mökin ulkovaraston ylähyllyltä, osana oravanpesän tukirakennetta. Oikeaan korvaan oli tehty oivallinen purukaluston tallennus, vasemmasta tassustakin oli jyrsitty pala.

Eläinkaupoissa harhaillessani olen törmännyt useaan erilaiseen vinkuleluun, aktivointileluun, matkakassiin, pantaan —ja kyllä, myös pikkukoiran tennisasuun (sisältää päähän kiinnitettävän lipan). Eniten minua hämmensivät narttukoiran juoksupöksyt, joita kääntelin kädessäni melko kauan, ennen kuin tajusin ettei kyse ollut pikkutuhmista naisten alushousuista, vaan pitsillä koristellusta, kiimaisen koiran vuotosotkua tyrehdyttävästä vaatekappaleesta.

Jos jostain, niin erilaisen tavaran liian suurimittaisesta tarjonnasta tulee yhä vahvempi tarve valita tarkoin ja huolellisesti tulevalle koiralle hankittavat tavarat.
Toisin sanoen kynsileikkureiden, hampaidenhoitovälineiden, puruluiden, pannan, taluttimen ja ruokakupin lisäksi päätin hankkia vain yhden (täydellisen) kappaleen sisähöpölelua, ulkoleikkikalua, kantokassia sekä koiranpetiä.

Höpölelu löytyi äkkiä: musta possu (lähes samankokoinen Hellin kanssa), joka röhisee hijaa mutta pontevasti puristettaessa. Innostuin lelusta niin kovasti, että esittelin sitä päivän jokaisessa palaverissa. Eniten hihkuntaa possu herätti keskustakirjaston suunnittelutyöryhmässä, joka pyysi sitä heti lainaan seuraavaan suunnittelukokoukseen puheenjohtajan nuijan/ajanilmoittajan rooliin. Kun possu pääsee niin viisaisiin tehtäviin jo ennen Hellin retuuttamista, tulee koirasta varmasti melko viisas tyyppi.

Ulkolelua mietin kauemmin. Lopulta tartuin siniseen renkaaseen, joka näytti tismalleen samanlaiselta lelulta, millä mummilan Riku-koira lapsuudessani aina leikki. Vielä kotona kuvittelin ostaneeni sen sinisen renkaan, mutta kassista löytyikin sen punainen versio. Olen ilmeisesti vaihtanut alitajuisesti väriä. Toivottavasti en koiran sukupuolen vuoksi.

Koirakassista soitin eräälle tuttavalleni, joka suunnittelee työkseen laukkuja. Sanoin että tee meille tyylikäs mutta toimiva koirakassi. Ja kivalla kuosilla pliis. Tuloksia odotetaan ensi keväänä. Siihen asti kannan Hellia sylissä, marimekon matalassa Matkuri-kassissa tai rei'itän saksilla varastossa pölyyntyvän, pienen putkikassin koiran hätävarakulkuneuvoksi.

Ratikassa istuessani huomasin muuten, että Vallilassa on Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen kirpputori. En tiedä löytyykö paikasta eläimeltä toiselle kierrätettyä tavaraa, mutta aion käydä toiveikkaana kurkistamassa.

Alusasun mallausta kotikennellissä

Karvattomalla koiralla on talvisin kylmä, sehän tiedetään. Toistaiseksi odotan kutimet valmiustilassa ja tikkikangas piirongin päällä todellisen tarpeen ilmaantumista. Hellihän saapuu kotiin vasta kahden ja puolen viikon kuluttua.

Ystävääni koiravaatetuksen pohtiminen naurattaa. Hekottelimme pitkään ajatukselle, jos kaupoissa myytäisiin koirille suunniteltuja Thermo layereitä. Siis niitä Tekniikan maailma -lehden testaamia hyperoloihin suunniteltuja alusasuja. Joita mainostettaisiin tietenkin myös lehden antamin tähtitaulukoin.

Tänään Helli testasi ensimmäistä kertaa vaatetta. Herkullisen punaista alusasua, jonka saaminen päälle oli nopeaa ja vauhdikasta hampaiden väläyttelyn ja raajojen sätkimisen sekamelskaa. Nyt koira painaa varmasti alle kilon ja on säkäkooltaan kymmenkunta senttiä, mutta miltä vaatettamistuokiot näyttävätkään sitten, kun koko on moninkertaistunut. Tätä pukeutumisasiaa on varmasti syytä harjoitella, melko useasti, nyt kun se on vielä pieni.

Vielä huomio punaisesta alusasusta ja koirasta: mitä tyylipuhtaita judokakuperkeikkoja koiranpentu tekikään yrittäessään saada vaatetta ympäriltään (ja niskan päältä) pois. Hellin sisko Leni näytti suhtautuvan toimenpiteeseen rauhallisemmin, sikäli kun ehdin sivusilmällä vilkaista Sari-kasvattajaa ja Leniä puvun sovituksessa oman tahtotaiston tiimoilta.

Huomaa kuvissa tapahtuvat jumppaliikkeet: ylemmässä ympyräkierto ja alemmassa nyrkkeilyruopsutus.

Lysti-Lapanen, Klimppi-Vantus, Jenko vai Stiga?

Minkä näistä näistä koiran nimeksi nyt sitten valitsisi: Rilla, Ruuti, Laima, Kumo, Sointi, Lyyli, Neida, Amna, Seita, Velma, Saida (vai joku muu noin sadasta melko hyvästä nimivaihtoehdosta).

En ole koskaan nimennyt yhtään koiraa. Kilpikonnani tottelee yhä nimeä Konna, 1980-90-luvuilla loikkineet kanini nimettiin Tiuku Wilhelmiksi sekä Charlotta Ottiliaksi. Ja olihan vielä se kultakala, Linda, jonka sain 5-vuotiaana.

Koirassa on niin monta mahdollisuutta, varsinkin jos se on tuntematon (eli ensimmäinen laatuaan ja nähty vetelemässä tirsoja yhden kerran ennen nimeämisprosessia). Käyn tehokasta keskustelua asiasta facebookissa. Pitäisikö koiran nimi viitata sen ominaisuuteen (karvattomuus), sen persoonaan (ihmisen nimi), vai sen ja perheen tulevaan keskenäiseen suhteeseen?

Keskustelu keräsi 52 kommenttia, joissa pohdittiin mm. seuraavia nimivaihtoehtoja: Stiga, Rukka, Rukas, Latex, Jenko, Klimppi, Vantus, Kinnas ja Lysti (-lapanen). Koska mahdollisuuksia oli yksinkertaisesti liikaa, päädyin ratkaisemaan asian post it-lapuilla:
kirjoitin seuraavana aamuna kymmenen parasta vaihtoehtoa lapuille, jotka liimasin kirjahyllyn reunaan. Tullessani illalla illalla, oli puolet lapuista tippunut luonnollisella otannalla lattialle. Lattialle tippuneet paperit pakkasin villapaitani taskuun ja läksin seuraavana päivänä tulevan koiran kotiin nimenvalintaleikkiin.

Ajatus oli tämä: otan koiranpennun syliini, josta ohjaan hänet tutkimaan taskuni sisältöä. Pentu saa sen mukaan nimensä, mitä lapussa lukee.
Todellisuudessä kävi näin: kaikki pennut säntäsivät saman tien pureskelemaan sukkiani, paitaani, käsiäni, kiipeilemään syliin ja ruopsuttamaan sopivaa kellimiskoloa paidan alle. Ensimmäisenä laput äkkäsi laikukas pentu, joka nyhtäisi itselleen Stiga-lapun. Seuraavalla kierroksella paljastuivat Helli ja Stiga, tällä kertaa oman pentuni vetämänä.

Olin tavallaan tyytyväinen. Nämä kaksi kovin erilaista nimeä olivat olleet suosikkejani alusta asti.

Parin päivän jälkeen päädyin Helliin ja unohdin Stigan, vaikka perheessäni tavataankin laskea talvisin pulkkamäkeä tuon tuosta. Sellaisella pulkalla, joka muuten on jo vuosia sitten ristitty Hilkaksi.

Uustuotantoa kesken jääneestä kaulaliinasta

Koirakuume on alkanut. Lainasin Kallion kirjastosta kaikki mahdolliset koiria käsittelevät teokset. Osa oli 80-luvun tuotantoa, joihin joko suomentaja tai koko joukko lukijoita oli tehnyt ystävällisiä huomioita koiran koulutuksen nykykäytänteistä. Että esimerkiksi ensimmäistä yötä uudessa kodissaan viettävää pentua ei välttämättä kannata jättää yksi keittiöön uikuttamaan termoskannun ja peittoihin piilotetun herätyskellon kanssa. Että nykyään sen kaverina voi vaikka nukkua pari ensimmäistä yötä lattialla.

Paitsi koirakirjoja, kodin pinnoille on kasautunut kummallisia kokoelmia erilaisia jämälankarullia ja kankaan paloja.  Yhden asetelman sisältä löysin kesken jääneen kaulaliinan. Epäilen sen iäksi noin viittä vuotta.
Ensiksi tuumailin purkavani työn ja tekeväni langasta jotain kiinnostavampaa. Sitten televisiosta alkoikin jokin jännityssarja, enkä voinut keskittyä samanaikaisesti jonkin uuden suunnittelemiseen sekä sarjan murhamysteerin selvittämiseen. Valitsin jatkaa kutomista (kaksi oikein, kaksi nurin).
Nyt resorimainen neulospätkä näyttää jo aika veikeältä, kun sitä muotoilee koiran torsoa mallaavan peltipurkin ympäri. Keksin kietoa liinan (toistaiseksi metallipurkkisen)koiran ympärille, ommela reunoista yhteen, ja kas! Siitä tuli aika metka ja hyvämuotoinen villakostyymi. Kun Helli kasvaa, jatkan kutomista siitä mihin jäin. Ja vaatekonsepti on valmis.

Ensimmäinen kohtaaminen

Joskus asiat tapahtuvat juuri sopivassa ajassa, ei liian hitaasti (kivuliasta odotusta) eikä liian nopeasti (kivuliasta kiirettä). Koiran kanssa kävi niin.

Ryhdyin etsimään tietoa vähiten allergisoivista koirista syyskuun ensimmäisellä viikolla. Kahden viikon päästä tästä istuin jo Kennel Sarantainsin yläkerrassa vaalea koira sylissäni ja ympärillä 11 muuta yhtä viehättävää tapausta. Kasvattajille oli syntynyt kolme viikkoa takaperin pentue joista noin puolet olivat karvattomia. Pennut nukkuivat pesässä, minä rapsutin kaikkia muita niin paljon kuin ihmettelemiseltäni ehdin.

Läkähdytti. Ei se astmalääke, jota olin varmuuden vuoksi tankannut ennen lähtöä, vaan ne koirat.

Viikon kuluttua sain viestin, yksi tummista tyttöpennuista olisi mahdollisesti vapaa. Päätin ryhtyä keskittymään öisin pääosin koirauniin.

kuva: Kennel Sarantais